Lauluntekijän Lautatarha

heräsin futoniltani joskus ennen puolta päivää. toisessa kainalossani nukkui unenlämmin maailmansöpöin, koko yön putkeen nukkunut tytärlapsi. toinen kainaloni oli viilennyt. sieltä oli poistunut toinen maailmansöpöin, mutta suurempi.

sen jälkeen futonilleni ilmestyi omissa astioissaan suuren suuri maitokahvi, kuumia voisarvia, ranskalaista brietä, omenalohkoja ja vadelmatuoremehua.

ihan tavallisena aamuna.

nyt istun samaisella futonilla omppu sylissäni aerobikin ruumiillisella ponnistelulla väsytettynä sekä saunalla ja kalliilla voitehilla pehmitettynä. ruoka on tulossa, enkä sitä laita minä.

ihan tavallisena iltana.

ei tämä hullumpaa ole. elämä.

mä en ole koskaan oikein päässyt mukaan tähän fanittamiskulttuuriin.

olisin ollut just kohderyhmää, kun dingokuume oli tapissaan. jotenkin dingo oli musta ihan humpuukia ja nipa ihan nolo yritelmä.

yläasteella, kun muut fanittivat duranduraneita, maikköltsäksöneitä ja kotimaisista jotain bätmän ja ryydman -juttuja, minä kuuntelin röyhkää ja eppuja, vaikkakin eputkin oli mun mielestä vähän iisiä, vaikkakin aika kovasti salaa 1985 kopsahtikin. mutta fani en ollut oikeastaan kellekään. paitsi että ihastuin korviani myöten tokelaan, kun melrose kävi esiintymässä martinlaakson martinus-salin pihalla.

lukioaikaan mä enempikin olin jo suuntautunut tuonne kansanmusiikin ja world musicin suuntaan ja ei kai nyt tollaisessa porvarillisessa lukioporukassa sellaista ääneen voi sanoa. en siis virallisesti fanittanut ketään, kun muut ihannoivat sadea, madonnaa, pink floydia, stingiä ja brucea.

no. myöhemmin olen sitten ihaillut yksittäisiä karismoja, biisejä, riimejä ja oivalluksia. mutta en ketään henkilöitä ylitse muiden.

vaikka kai sitä voisi jo fanittamiseksi sanoa, kun yläasteella ollessani jompikumpi sisaruksistani oli kaveriltaan saanut kauko röyhkän nimmarin sutaistuna tyhjälle pankkikorttikuitille. siihen aikaan pankkikorttikuitit olivat niitä mankeloitavia lappusia, joissa oli sellainen kalkkeeripaperi, että kun päällemmäiseen kirjoitti, alempaan jäi kopio. mä sain jollain konstilla kinuttua sisarukseltani sen osan sitä kuittia, johon se kaukon nimmarin kopio oli jäänyt, ja säilytin sitä kopiota kalenterin virkaa tekevän lukuvuosioppaan välissä. ja se oli suurin aarteeni ja esittelin sitä kaikille kavereille. mutta eihän kukaan edes tiennyt, kuka oli kauko röyhkä!

lukuvuosiopasta sanoimme leikkisästi sukupuolioppaaksi.

myöhemmin lavonen tuli luokkakokouksessa sanomaan, että vähän me pidettiin sua urpona, kun sä kuuntelit jotain röyhkää. mutta v**ttu se röyhkä on kova!

mä elän turvallista elämää. ainakaan mä en koskaan pelkää mitään. ainakaan mitään kovin konkreettista. joskus sairautta ja tyhmyyttä ja yksisilmäisyyttä.

mutta muistelin vasta tilannetta, jossa tunsin olevani todella turvassa.

se ei ollut se kerta, kun satuin budapestissa keskellä yötä sivukadulle, jossa mies osoitti toista pyssyllä päähän.
(tämä on totta.)
eikä edes se kerta, kun menimme jatkoille ystävien luokse ja huomasimme, että asunnossa oli käynyt joku ja vienyt vain viinapullot.
(tämäkin on ihan totta. me ei siis aamusella huomattu, että viinat oli pulloista poissa, vaan yöllä, että pullot oli poissa ja soitettiin poliisille, joka otti asian ihan tosissaan, vaikkemme olisi uskoneet. no miettikää nyt: minä täällä moi, meiltä on viinat viety. poliisi totesi, että kämpässä oli käyty ja viinat oli viety.)

eikä. eikä. eikä.

mutta se oli se kerta, kun ladakuskin kanssa ajelimme keskellä yötä keikalta jonnekin. vantaalla, ylästön kulmilla, oli pimeässä yhtäkkiä poliisiauto tiellä poikittain ja hyvin kiireinen poliisimies tuli huitomaan meitä tien sivuun ja huusi: "ajakaa äkkiä tähän poliisiauton taakse suojaan, lähemmäs, lähemmäs".

polliisit siinä levittelivät piikkimattoja tielle ja sanoivat, että kohta sieltä tulee joku ja kovaa. että vaarallinen tyyppi.

ja olihan se noin yllättäen aika jännää. yhtä nopeasti kuin kaikki oli alkanutkin, kaikki myös loppui. poliisit keräsivät mattonsa hirveellä tohinalla ja hävisivät paikalta. huikkasivat lähtiessään, että se hullu kääntyi toiselle tielle.

tämä oli se hetki, jolloin tunsin olevani todella turvassa. poliisin suojassa.

mun on tapanani tervehtiä tuttuja. myös sellaisia, jotka ovat etäisesti tuttuja. saman kylän likkoja. ikivanhoja koulukanssakärsijöitä. entisiä opiskelukavereita ylemmiltä vuosikursseilta. entisiä oppilaita satunnaisilta kursseilta. ja niin edelleen.

tuttuja ihmisiä on niin paljon, että ei sitä pieni ihmismuisti heti toimi, että kukas tuttu se siinä, puhumattakaan siitä, että mistä tuttu.

ja niin sitä tulee moikanneeksi ties ketä. viimeksi eilen sitä hytösenpoikaa telkkarista. oli niin tutun näkönen ja vasta jälkikäteen hoksasin, että eipähän se nyt niin tuttava ollutkaan. tai oli tietty mun tuttava, mutta mä en sen.

julkkismoikkaus. se on tän ilmiön nimi. eikä siis mikään tarkoituksellinen moikkaus vaan tahaton. jos tunnistan julkimon, en varmasti kattele sinne päinkään. en edes silloin kun ändi mäkkoi istu lentoasemalla hesburgerissa samaan pöytään ja kukkoili komeasti. katsoin sitä vaan ja olin "niinku että mitä sä siihen änkeet, et sori hei tää on mun pöytä ja mitä noi tyypit sun perässä kamerat ja nimmarilehtiöt tanassa hengailee?".

ekana kaikista julkkismoikkauksista moikkasin arvi lindiä. luulin, että se on jonkun kaverin faija tai joku. jälkeenpäin hävetti, mutta mitäs tunkee ittensä meidän olkkariin joka ilta?!

kirjoittelin taannoin suomen kielen ääntämyksestä osan 2.

tämä on osan 2 jatko-osa.

nimittäin veljeni tekstiviestitti yllättäen kolmannen ääntämystavan sanalle hauista.

tässä siis koko kirjo:

kalakeitto oli keitetty hauista

pena kasvatti salilla hauista

useista hauista huolimatta pena ei saanut töitä pokena

tässäpä tätä. jopa uusi tavutustapa. kiitos panulle

miksi aina autoillessani, kun sattuu niin, että minulla on aihetta kirota, että hitto kun ajoin vanhoilla vihreillä tuoreilla oransseilla risteyksen yli, perässäni seuraa vielä vähintään kaksi autoa? HÄH?

olipa kerran

yksi kaunis päivä, jolloin lauluntekijän postiluukusta tipahti kirjallinen esiintymissopimus allekirjoitettavaksi, vaikka lauluntekijä ei ollut sellaista edes vielä ehtinyt pyytää.

edes keikkapalkkiota ei ollut vielä ehditty tarkalleen sopia, mutta sopimukseen oli merkattu niin soveltuvainen liksa ynnä matkakulunki, että lauluntekijän ei tarvinnut kuin sutaista puumerkkinsä alle ja lähettää sopimus valmiiksi maksetussa kuoressa keikanjärjestäjälle.

takana oli sekin päivä, jolloin vuotta aiemmin sovittu esiintyminen peruttiin viikkoa ennen keikkapäivää. ja se, jolloin keikanjärjestäjä jätti maksamatta matkakulut, vaikka niistä oli sovittu, koska rahaa ei ollutkaan. ja se päivä, jolloin...

sen pituinen se.

trendikahvila helsingin keskustassa. tyyriisti pukeutunut perhe joulutohinoissaan.

äänessä n. kymmenvuotias tyttö ja n. 45-vuotias mies.


- isi, onks jumalaa?
- ai noin niinku yleensä?
- niinku... olemassa?
- noh, sen sä saat kuule päättää isona ihan itse.
- niin, mutku mä en oo mikään ennustaja.
- ei sun kuule tarttekkaan olla. ei siihen semmosia taitoja tarvita.
ei siihen tarvita kuin vähän uskoa.

niin. teen joskus huvikseni näitä testejä ja toivon ihan tosissaan, että joskus joku natsais. mutta aika harvoin.

Your Birthdate: October 18

You are a cohesive force - able to bring many people together for a common cause. You tend to excel in work situations, but you also facilitate a lot of social gatherings too. Beyond being a good leader, you are good at inspiring others. You also keep your powerful emotions in check - you know when to emote and when to repress. Your strength: Emotional maturity beyond your years Your weakness: Wearing yourself down with too many responsibilities Your power color: Crimson red Your power symbol: Snowflake Your power month: September

albert einstein on kuulemma ilmoittanut, että jos hän ei olisi ollut fyysikko, hänestä olisi tullut muusikko.

jos minä en olisi muusikko, en kylläkään olisi fyysikko. enkä matemaatikko, poliitikko enkä mikään, mikä on tekemisissä abstraktien asioiden kanssa. minusta on vaikeaa tutkia tai hallita asioita, joita ei ole. ainakaan näkyvissä tai kuultavissa.

minä ehkä olisin joku kielimaakari. humanistihiippari. sillä en olisi ikinä uskaltanut lähteä opiskelemaan sitä, mitä oikeasti (heti musiikin jälkeen) olisin halunnut. tai ainakin näin jälkiviisaasti ajatellen olisin halunnut.



olisin halunnut - tai haluaisin nyt, jos tämä musiikkihomma ei jatkossa lyö leiville - käsityöläiseksi. lampaankasvattajaksi, kehrääjäksi, kankuriksi.

aina kun on luppoaikaa, niinkuin nyt on, sekoitan pääni villalla ja langoilla, puikoilla ja kangaspuilla. tätä ei ehkä kukaan usko, mutta totta se on. siinä on mun tätimäinen tiukasti vaiettu salaisuuteni. ei kai mikään näprääminen ole kovin katu-uskottavaa nykyisin?
paitsi hopparipipojen virkkaaminen.

näin unta, että onnistuin vahingossa kusemaan katin uusille 120 euron kengille; ratikassa, joka oli menossa käpylään. luulin, ettei se huomaa kumminkaan, kun lattia muutenkin lainehti vettä.

vasta käpylässä se kehtasi sanoa, että olin kussut sen uusille clarkseille. lainasin sille repustani kuivat sukat ja mietin, pitäiskö mun maksaa sille uudet kengät.

minähän suorastaan rakastan joulua!

hiljaisuutta, tunnelmaa, rauhaa, tuoksua, laatikoita, rosollia, kuusta, kynttilöitä ja lapsenomaista riemua paketista. ja sennin tuomaa jouluisaa, villisti kukkivaa amaryllistä:



minähän suorastaan vihaan joulua!

nimittäin tätä joulua, jota vietetään viidesosa vuodesta. tätä joulua, joka on jo marraskuun alusta alkanut soida lähikaupassa ja telkkarissa. paskamaisia piirrettyjä poroja ja idiootinnäköisiä tonttuja (tontut on oikeesti viisaita). pimpelipompelimusaa joka käy hermoille noin kolmessakymmenessä sekunnissa. joulua, jota ei voi kiertää.

voisko tähän säätää jonkun lain?

edit:

ja tämä EI ILMEISESTI OLEKAAN omakeksimäni, VAIKKA KUKAAN EI VIELÄ OLEKAAN KERTONUT, KUKA SEN ON KEKSINYT, ON MINULLE KERROTTU ETTÄ JOKU ON; jos lainaatte, ÄLKÄÄ PANKO nimeÄni perään:

onni on olla onnellinen

aina vähän väliä erityyppisissä hömppähaastatteluissa ja muissa semmoisissa kysytään, mikä on mun mottoni. tavallaan älytöntä, koska ei mulla ole mitään ylivoimaista lausahdusta tai sanontaa, joka sopisi kaikkiin tilanteisiin ja tarpeisiin.

yleensä kun on kysytty, olen lainannut tuota oikealla sitaattinurkassa olevaa e.a.poen mietelmää.

mutta nyt olen keksinyt aika hyvän. siinä on joku kielikorvaani ja huumorintajuani miellyttävä muna-vai-kana-efekti.
ja tämä on omakeksimäni; jos lainaatte, pankaa nimeni perään:

onni on olla onnellinen

mä haluun, että pauliinasta tulee idoli.

ei voi olla suomen nuorisolle parempaa esikuvaa kuin nainen, joka suorassa muovipoppi-idoli-kisan finaalissa kutsuu pokkana karjaa perinteisin karjankutsuhuudoin.

hurraa!

mut on kutsuttu viikon päästä hirvipeijaisiin. olen kasvissyöjä.

olen ajatellut esiintyä siellä ja aion esittää kappaleen nimeltä hirvenpaistirock

sanat menevät yksinkertaisuudessaan näin:

hirvenpaisti on hirveä
hirvenpaisti on hirveä
hirvenpaisti on hirveä
hirvenpaisti on hirveä
hirvenpaistirock
hirvenpaistirock
hirvenpaistirock

sanokaas, armaat lukijani, äänestättekö takaisin entisen ulkoasun, vai ostatteko tän uuden?

värejähän voin sitten tuunailla hamaan loppuun asti...

leiki mun kaa! (klikkaa)

adopt your own virtual pet!

siellä on vielä hirveesti pikku lemmikeitä odottamassa uutta kotia.

voi perse. olen kirjoittanut tämän jo kolmesti, mutta eblogger on syönyt tekstini. nyt siis neljättä kertaa. tässä.

kuuntelen paljon yle kuuta. järjestivät kirjamessujen aikaan kilvan, jossa piti kirjoittaa pöytälaatikkobiisinteksti aiheesta kirja.

minäkin sitten viime hetkellä päätin raapaista jotain kasaan ja riimittelin sitten kolmessa minuutissa yhtään funtsimatta ja stilisoimatta oman hutasuni. aluksi riimitin itselleni, sitten päätinkin lähettää sen.

minulle oli todella outoa kirjoittaa teksti. mun biiseissäni sävel ja sanat kuuluvat orgaanisesti yhteen. ja ei kahta ilman kolmatta: harmoniat tulevat myös. siksi oli outoa kirjoittaa vain teksti. siksi en ottanutkaan haastetta kovin vakavasti.

tänään toi posti paketin. sain palkinnon, vaikken pääpalkinnoilla ollutkaan. ehkä ne palkitsi kaikki.

poikkean omista tavoistani ja julkaisen tuon raapaisun, koska biisi tämä ei ole eikä sellaiseksi tule:

Mun mielitiettyni Mirja,
jättää kassin eteiseen
ja sanoo, se on siinä huomiseen,
kassin jossa on muutama kirjaston kirja
ja lähtee meneen.

Iki-ihanaiseni Irja
tuo tuliaisen, avaan sen
nyörit paketin katkaisen
antaa muistiaisen, se on joku kirja
ja lähtee meneen

Se söpö Sirja
ollut ois mulle elämäni rakkaus
olikin tosi kuuma pakkaus, se Sirja
joka sanoi: ota mun rakkain kirja,
ja lähti meneen.

Ah, armaani Arja
ja mairikkini Marja
tosi tipuseni Tarja
koko neitosarja
lähti meneen.

Nyt istun yksin, kurja
ja luen ja luen vaan
ja kaikki sanoo, kaikki sanoo:
siellä se istuu kirjastossaan
entinen naistenmies hurja.

mihinkäs sitä ehtisi bloggailemaan, kun äänitaiteilija tuli kylään
ja löysi itselleen uuden ystävän.

vaikka jo pyhästi päätin, että nightwishiin en enää koske, on vielä lainattava sananen.
nimittäin viimeisessä imagessa, suosikkilehdessäni, on artikkeli orkesterista. ja juttu on kirjoitettu ennen erotusuutisia.

tulee vaan mieleen niin ja niin moni keikkareissu:

nightwishin pakettiauto 11.10. klo 21.49 jossain päin são pauloa, nyt ilman Turusta ja Cabulia, jotka jäivät hotellille:
"hietalakin on jo niin vanha mies, että sietäis mennä kaappikellontekokurssille."
"vittu, mä teen kaappikellon sun kasseista, niistä saa ainakin hyvä punnukset. ja siinä kellossa viisari sojottaa ympäri vuorokauden kello kuuteen!"
"viime yönä aika monen viisari taisi osoittaa ihan muualle kuin kello kuuteen."
"no hei, eihän järvikään soutamalla kulu."


"

tänään olin tilaisuudessa, jossa sain aihetta moneenkin pitkälliseen pohdintaan. ja yheen lyhyeen,

lyhyt oli se, että tapasin jälleen musiikinopettajana leipäänsä tienaavan vanhan tutun. hän, kuten kaikki muutkin tuntemani musiikinopettajat ensin kertovat, että hirveesti on töitä ja että se on hienoa. ja sitten kuuluisa lause: mä vaan ootan kesälomaa.

jumalauta! minä en suotuisi tekemään töitä niin, että taitan kammastani piikin joka aamu, kun ollaan lähempänä kesälomaa. tai mitä tahansa lomaa, ettei tarttisi töihin mennä. täytyy olla todella epätyydyttävä työ, jos marraskuussa ei ajattele muuta kuin kesälomaan vielä jäljellä olevaa aikaa.

toinen pohdinta on niin pitkällinen, että siitä pitää joskus kirjoittaa oma postauksensa. kumminkin nyt aloitan.

mietin sitä, kuinka musiikillisesti lahjakkaat nuoret ihmiset lopulta valitsevatkaan sen musiikinlajin, josta sitten tulee ammatti. kuinka suodattuvat valikoituvat jatsarit, klasarit ja kansanmuusikot?

otetaan nyt esimerkiksi vaikka lahjakas 15-vuotias ihminen, jolla vaikka on kaunis ja terve (?) lauluääni. kuinka hän tulee ajautuneeksi opiskelemaan taidelaulua. tai siis vaihtoehtoisesti kansanlaulua?

lähtökohtahan on se, että muusikolla on intohimoja jotain tiettyä laulunlajia kohtaan, tottakai. mutta kuinka intohimo syttyy. onko sen sytyttäjä juuri joku tietty elämys jossain tietyssä kehitysvaiheessa, jonkun ihmisen kannustus tai esimerkki vai ihan puhtaasti sattuma, esimerkiksi se, kenelle opettajalle nyt sattuu ajautumaan?

joku haluaa alkaa opiskella laulua, jonka päätavoitteena on saada aikaan jonkun tietyn ihanteen mukainen saundi omalla pää-ja suuvärkillä. ja esittää sillä tavalla kappaleita, jotka joku on joskus jo esittänyt jossain sata kertaa paremmin. siis sen ihanteen mukaan paremmin. ja jonka esittäjistä vain ehkä yksi sadasta on niin hyvä, että pääsee keikoille.

ja sitten joku, kukakohan, haluaa opetella mahdollisimman monia tapoja käyttää ääntään. sellaisena kuin se pillistä luontevimmin tulee. ja esittää sitten juttuja, joita kukaan ikinä ei ole esittänyt samalla tavalla. missään. ja saada keikkoja vain oman stailinsa vuoksi.

siitähän olemme täysin yhtä mieltä että esikokijana olo on kaikille yhteinen tavoite. vai onko sittenkään?

(join jo punaviiniannokseni)

sattuipa hauska ja jälkikäteen hykerryttävä tapaus tänään. olin vähemmistössä.

olin näet tytärlapsen ja hänen kummitätinsä - ehkä parhaan ystäväni ikinä - kanssa kaupungilla, fiinissä kahvilassa. minä olin pukeutunut ruotsin armeijan ylijäämäsarkarotsiin, farkkuihin, mustaan villatakkiin ja muassani oli iso musta reppu ja mustat lapsenkiesit. kummituksella oli urheilullinen takki, huppari ja farkut.

kun minä join kahvia, kummitus piti vauvaa: lauloi kansanlauluja jiddishiksi ja hepreaksi ja hyppyytti. hyppyytti niin, että tytärlapsesta lensi komea kaari vanhaa maitoa lattialle ja kummin housuille. minä hinkkasin reiden ja lattian puhtaaksi.

viereisessä pöydässä istui nuoripari, joilla näytti olevan suunnilleen tytärlapsen ikäinen tenava. lähtöä tehdessämme tuo nuori superäippä heittäytyi juttusille ja ihmetteli kuinka teidän oma, teidän pieni oli niin kiltinoloinen. ja viittasi meihin molempiin. hassuinta oli ehkä, että hän selvästikin halusi olla liberaali ja osoittaa hyväksyvänsä naisparin lapsiperheyden.

vastailimme ihan asiallisesti ja juttelimme kuin kaksi perhettä ikään.

ja ovesta päästyämme nauroimme ihan kippurassa, kun tilanne oli ollut niin absurdi.

eipä meitä leima paljoa häirinnyt.