Lauluntekijän Lautatarha

en tiedä miksi nämä tietyt, erityisesti webbieetterissä usein kohtaamani kirjoitusvirhetyypit ärsyttävät jopa enemmän kuin

yhdys sana virheet
ja, pilkku virheet,
sekä, teksti viesti kieli:
mix?
esi merkkeinä:

viiminen

seitsämäs

piirrustus

armas kotikaupunkini uudistuu.
ja tänään lähdin asiakseni uutta kampin keskusta pällistelemään. kun ei muutakaan tekemistä ihmisella ole. lomalla.

kummallista, että pidän helsinkiä yhä kotikaupunkinani, vaikka en ole asunut siellä kohta kahdeksaan vuoteen. ja lapsuuden ja nuoruudenkin vietin vantaalla. ehkä ne ikävuodet kahdeksastatoista kolmenkympin puoliväliin olivat niin kiivaita, kiihkeitä, intohimoisia, tuntehikkaita, onnettomia ja onnellisia, että helsingin kuvajainen piirtyy yhä silmiin, kun kotikaupungista puhutaan. kotikunta on täällä maalla - rauha ja koti - , mutta koska olen syvältä kaupunkilainen, voin hienosti urbaanissa ympäristössä. nykyään tosin vain vähän aikaa kerrallaan. hienosti. pahoinvointi alkaa muutamassa päivässä.

suosikkibaari on bongattu.
ihan tyhmä hedelmäjuomakoju uudessa kampin keskuksessa, jo kuuluisaksi tulleen, henkilökohtaiseen boikottiin panemani nestlé-valion pirtelöbaarin katveessa. vai miltä näyttää:

blogistaniassa leviää melko mehevä skandaalinpoikanen.
nimittäin ravintola lehtovaaran keissi

minä meinasin, etten kommentoi enkä edes mainitse tätä blogissani, mutta kun tänpäivänen hesarikin asiaan tarttui, on tämä aika mielenkiintoista seurattavaa.

olin ajatellut, että koska en ole ikinä itse syönyt tuossa perinteikkäässä ja maineikkaassa einehtimössä, en osaa ottaa osaa kyseisen paikan lokaan vetämiseenkään.
nimittäin mistä minä tiedän, vaikka se olisi oikeasti mun suosikkiravintolani, mutta mä en vaan vielä ole käynyt siellä?
vegetaristille pihveistään ja riistastaan kuuluisa ravintola ei ole ehkä se ensisijainen äimehtimispaikkavalinta.

mutta hesarissa kiinnitti huomiotani se, että ravintolan omistaja totesi suunnilleen sanasta sanaan, että jos joku arvostelee julkisesti ravintolaa, on arvostelijaa tämmöisissä tapauksissa rahastettava. sanavalinnasta suuri plussa.

juhannuksen jälkeinen tila.

niinkuin keuruun-mummi tapasi sanoa: nyt se kesä sitten meni.

poikakerholaisten (jotka eivät muuten ikinä päivitä!!) juhannus kului autonavahauksessa ja mustanginkaasarin kimpussa, lukuunottamatta vahvaa näyttöä öisestä humalatilasta. yksi oli simuloinut fakiiria ja käynyt yöllä juoksemassa vielä savuavan kokon läpi, saanut kekäleen sandaaliinsa ja polttanut jalkansa. ja kai poijjaat olivat järjestäneet painimatseja heikkilän kaurapellossa, provokatiivisia nyrkkitappeluita keskenään, uhonneet mieheyttään ja tulleet uskoon.

ladakuskikin oli näistä kemuista luopunut ajoissa, yläkertaan unten maille, ennen tuota kaikkea. ja minä nukuin autuaan juhannusunta, satavuotiasta kuni prinsessa r.

tero vahaa ladakuskin puukenkäsaabista kuin uuden. se ja mustangi menevät esille kanteleen kylänäyttelyyn 9.-10.7. samoin kuin meidän puulaakimme levyt (joita on myös myynnissä) ja muut esittelyn kohteet.
cafe sole tarjoaa mokkakahvit kaikille kylänäyttelyyn saapuville tutuille kaupunkilaisille. ja maalaisille kans.

kanteleen kylällä poltetaan perinteisesti komee kokko - oli metsäpalovaroitus voimassa tai ei - jota tullaan seuraamaan ihan matkojen takaa. ja tapaamaan tuttuja kyläläisiä. haitari soi ja herrat laulaa.

yleensä tuli pysyy aisoissa.

kuva on otettu n. klo 18.10, jolloin kokko oli komeimmillaan. kuudelta on sytytys ja seitsemältä jäljellä savuava kasa.

eilen tuli puheeksi parissakin seurueessa harry potter ja tylypahka.
että miten sitä lauluntekijäkin vastusti kiivaasti potterhysteriaa viime hetkeen asti:
mitä niin ihmeellistä siinä nyt muka voisi olla?
kunnes pahin tomu oli laskeutunut aiheen ympäriltä.
sitten piti päättää, että jos nyt yhden lukisi, niin tietäisi, mistä nyt niin kovasti intoillaan.

ja se oli menoa sitten. piti ostaa kaikki osat ja heti lukea ne kaikki. näin unia ja painajaisia tylypahkasta ja olin itse vuoroin hermoine, harry, ron, joku opettaja tai sitten vain tarkkailija. järjestin ihan hereillä tuulin kanssa harrypotterbileet, naamiaiset. onnistuneet. ja nyt odotan seuraavaa suomennosta, joka ensi kuussa julkaistaan.

mutta voin vain kuvitella, millaista intoilua potterit ovat englannin koululaisissa aiheuttaneet. siellä kun koululaiset oikeasti asuvat sisäoppilaitoiksissa ja käyvät yksityiskouluja ja pukeutuvat koulupukuihin. että on niinkun tutummat maastot tylypahkassa. vai mitä miettisitte itse, jos asuisitte ja opiskelisitte sherbornen poikakoulussa:


hyvää juhannusta kaikille lukijoille. lupaan kuvan kanteleen kylän kokolta ilmestyväksi täällä myöhemmin.

jäin oikein jälkikäteen miettimään, että olipa kummallista.

kummallista oli selostaa omaa biisinikkarointiaan täysin abstraktisti ihmiselle, joka työkseen miettii, mitä yhteistä eri taiteenalojen luomistyöllä on erityyppisten teknisten vempeleiden keksimisen ja erilaisten sovellusten kanssa. ja miten noista prosesseista saisi kaiken mahdollisen irtoomaan. ainakin hienoja laitteita, ja pidemmän päälle tulosta, myyntiä, rahaa ja pörssinostetta. tai jotain vähän sinne päin.
ihan kaikkea en ehkä ymmärtänyt.

loppujen lopuksi yllättävän samankaltaisista asioista on kyse, vaikka millään ei uskoisi. musiikki ja telekommunikaatiovälineet, teatteri ja käytettävyystutkimus, sosiologia ja käyttöliittymät? kaikki samaa suurta soppaa.
mihin olen itseni oikein työntänyt?

viassa oli ihan hyvä ruoka, mutta ei NIIN hyvä. enpä ollut ennen käynyt. saatan mennä toiste.
mutta niinkuin eräskin ladakuski olisi todennut: "mitättömät annokset".

juhannuskokkoa odotellessa.

loma on kummallista aikaa.

vaikka miten saisi olla tekemättä mitään ja nauttia auringonpaisteesta ja sangriasta parvekkeella, siitä ei tahdo tulla mitään. aivotoiminta ei lopu, vaikka haluaisin äkkiä vain katatoniseen ajattomaan tilaan, jossa sielu ei pakottaisi ruumista tekemään mitään - tai edes jotakin.

lukeminen auttaa vain vähän.
liiasta nukkumisesta saa vain päänsärkyä.
suomen televisio on lopetettu kesäksi.
siivota ehkä pitäisi, sekin nollaisi tilanteen, mutta siitä tulee vain hiki ja kohta paikat ovat tismalleen samassa kunnossa kuin ennen hikeä.
viinaa ei voi ottaa.
liuottimia ei voi haistella.
hiilihydraattihumala ei vetele helteellä.
urheilla voisi, mutta siinäkin tulee hiki ja paikkoja alkaa kolottaa.

ja sitten, kun hetkeksi irtautuu todellisuudesta:
aina ilmestyy joku biisinpätkä tai tekstivärssy tietoisuuden rajamaille kummittelemaan ja sitten sitä on alettava jollain tapaa työstää. asiat silti etenevät, vaikka kuuluisi lekotella.

mitä ja missä se on muka se freelancerin, laulunikkarin, muusikon, luovan työläisen loma, kysyn vaan?

eilen taiton kanssa kevään viimeisellä keikalla, lahden messuhallissa, karjalaisilla kesäpäivillä. monella tapaa uskomattomat kekkerit!
ja valitettavasti vaikuttaa siltä - kuulijaimiston ikärakenteen perusteella - ettei näitä päiviä juhlita enää montakaan kymmentä vuotta.

minulla on muistikuva karjalaisista kesäpäivistä kesäisessä helsingissä noin kymmenen vuotta sitten.
istuskelin varhaisen kesäaamun pahaa vointia kärsien hesperian puiston kohdalla manskulla odottamassa bussia jonnekin.
pahaa aistimatta.
olin kovin hervottomassa ja liikuttuneessa tilassa jo valmiiksi, kun yllättäen koko manskun täydeltä alkoi marssia tasaisissa kymmenrivistöissä reippaasti askeltavia kansallispukuisia; lippujaan arvokkaasti kantaen, karjala-aiheisia mieltä ylentäviä laulujaan noin sataäänisesti hoilaten, selvästikin maakunta-aatteensa voimissa.

"sakkola, käkisalmi, sortavala, viipuri, kurkijoki..." kutakin kylttiä seurasivat erilaiset kansallispuvut, erilaiset laulut ja liput. viimeisenä saapuivat sairasauto ja poliisivoimat.

olin sen karran kai jotenkin saanut nieltyä kyyneleeni, mutta siitä lähtien kansallispuvuissaan marssivat karjalaiset ovat saaneet minut suuren liikutuksen valtaan.

se on kai se suvun perintö?
jonain vuonna lähden katsomaan kotikontuja kurkijoelle ja valmistaudun henkisesti siihen, että heittäydyn oitis suulleni maahan itkemään päästyäni kotimökin (jota ei tietenkään enää ole, maat ja kärripolut vain) pihaan ja kannan pullossa laatokan pyhää vettä takaisin nykyiseen kotiini. meidän mailta.

laura heitti meemin.

olen kyllä juuri tässä hetkesssä vähän huono levylautasen kuluttaja.
elämä on pelkkää musiikkia, työtä ja musiikkia.
miten siinä nyt vielä keskittyneesti pystyisi mitään kuuntelemaan tai mistään analysoimatta nauttimaan?!

top kympissä ovat tällä hetkellä kanteleen kylän satunnaiset traktorinpörinät ja linnunlaulu. aamuisin ja autossa soitan radiota, yleensä yleq:ta kuullakseni uutiset.

mutta jos mielentilamusiikkia - ei niinkään oikeasti soivaa - pitäisi valita? voisin siis valita hengessä soivia biisejä. näin:

- ap sarjannon onnenkantamoinen ja moni muu, rauhaisampikin lemmenlaulu sopisi tähän tilaan.
vaikkapa mun enkeli mun. tai oikeastaan äijän mikä tahansa kipale. nerokkaita biisejähän sillä miehellä piisaa. vai mitä?:

"intohimon kesän jälkeen joskus yli rakkauden käy kylmä tuuli,
jos sen kestää mies ja nainen,
enää koskaan haavoita ei kylmä tuuli" [lue kokonaan...]

ap on ehkä ainoa suomalainen lauluntekijä, jota ihan oikeasti ja perinpohjaisesti fanitan.

- runolaulua. mitä vain runolaulua, mutta ei modernia uusiorunolaulua. mahdollisimman perinteistä ja vanhaa, kiitos.

- tomppa waitsia. mieluiten levyä strowfishtrombones, mutta mitä tahansa waitsia. ihan mihin mielentilaan tahansa.

- lisäksi päässä soivat omat biisit, niin valitettavaa kuin se onkin.
hiljaisuus ajaa ne pintaan.
ja se, että oma uusi levy odottaa viimeisiä päällesoittojaan (lue: -soittajiaan), miksaamistaan ja masterointiaan alakerran studion koneella. melkein valmiina. kutittaa kämmenistä, kun sitä ajattelen.

hm. tämä ei ehkä meemillä heittäjää tyydytä. mutta tulipa rustattua.

kesäloma on alkamaisillaan. vielä viimeinen keikka lauantaina lahdessa, muuten rauhaa - piis.

viihdytysjoukoissa kirjakaupasta kannettuna seisoskelevat:

suyata massey: rei shimura ja samurain tytär
melissa p.: sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa
anna jansson: kalpeat ja kuolleet
anna jansson: loputon uni
anna jansson: vaielias jumala
kaari utrio: ruma kreivitär (miksi, oi miksi?)
dan brown: enkelit ja demonit
outi pakkanen: punainen pallotuoli
alexandra marinina: kuolema ja vähän rakkautta
charles bukowski: naisia

on tunnustettava, että kolme ensimmäistä viihdykettä on jo hyväksi käytetyt. jos jatkan samaan malliin, kasa ei riitä kuin alkulomaan. köyhdyn.

kirjastoonkaan en voi mennä, sillä myöhästymissakoillani pitäisi uutuudet hyllyssä keskikokoisen kunnan pääkirjastossa.

huvittaakseni teitä, armaat lukijani, laitan viihdykkeeksenne aikuisille ongelmia tuottavan nuorisotanssin,
discon kansantajuisen oppitunnin.
ja sitten kaikki aikuiset omaan kotidiseen!

vielä kuulumisia tampereelta. jotain iloistakin. vantaan kamarikuoroa käytiin kosiskelemassa belgialaisiin kuorokisoihin. ei hullumpaa. ja lauluntekijältä halusi kappaleita tilaukseen useampikin kuoro. että ei sieltä kuitenkaan ihan tyhjin käsin lähdetty!

nukuttuani tukevasti pitkät stressittömät yöunet ja parituntiset päiväunet, alan jo suhtautua jotenkin järkevästi menneisiin kahteen viikkoon.

ensin englannissa suurta sukseeta, sitten välissä treeniä ja taiteellisen tohtorintutkinnon tasokokeen suoritus ja päälle tampereen sävelen vokaalikkaat festivaalit. aamusta iltaan täyttä työtä.

univelka ei ole vielä kokonaan nukkumalla nukutuksi kuitattu, mutta järki ja tunne alkavat jo kohdata:
kiitos pauliina, kiitos sherborne, kiitos koelautakunta, professooor laitinen ja vantaan kamarikuoro.

kuorokatselmus on sitten aina kummallinen tapahtuma. siellä päivätolkulla jännittää kymmeniä kuoroja ympäri maailmaa, käy kiekaisemassa parhaat viisunsa yksi toisensa jälkeen yleisölle ja tuomaristolle ja sitten samat kuorot jännittävät hamaan loppuun saakka "montaks leimaa tuli".
kummallisinta tässä on se, että yksikään tuomaristo ei voi pystyä kymmeniä tunteja pysyttelemään objektiivisena ja oikeasti arvioimaan kuorojen paremmuutta kulta-, hopea- ja pronssileimoilla.
sen kyllä uskon, että huipuimmisto erottuu kyllä, mutta kuinka käy kiihtelysvaaran vedon lauluryhmän jos se sattuu saamaan lauluvuoron kahden voittajakuoron välistä? saako se sitten vain kunniakirjan, koska kuulostaa suhteellisesti niin paljon pahemmalta kuin korson kultakurkut - kahden vähemmän tasokkaamman välistä vuoron saanut samantasoinen pumppu, joka saakin jo kaksi pronssileimaa?
ja: tuomaritkin ovat vain ihmisiä: mitä jos janottaa, kusettaa tai pyllyä just sattuu hirveästi kutittamaan juuri silloin, kun vox polaris hyrynsalmelta laulaa?

tämä pohdinta siksi, että vantaan kamarikuoro veti selkeästi oman kisahistoriansa onnistuneimman vedon viime lauantaina. mikään ei jäänyt kaivelemaan. äänet olivat kunnossa ja saundi tasainen, puhtaus ja tarkkuus kohdallaan.
keskimmäisen kilpailukappaleen säveltäjä oli käynyt jopa kiittelemässä ja ihastelemassa lajiliiton edustajalle hienoa esitystä ja tulkintaa.
ja viimeisenkin kappaleen säveltäjä piti esitystä aivan täydellisenä tulkintana teoksestaan.
(ensimmäisen kappaleen säveltäjä ei ollut tavattavissa).
yleisökommentit olivat ylistäviä ja mainittiinpa meidän joidenkin kuulijoiden ennakkosuosikkilistoissakin. ja esiintymisvuoro himoitussa loppukonsertissa heltisi kyllä.

mutta niin se on kuin suomalainen euroviisuissa: kovaa treeniä, hyvät kisabiisit, toiveet korkealla ja taas tänäkin vuonna voitto kotiin.

ja tuloksena sijoittuminen keskikastiin, hopealeimoille, tosin kolmelle sellaiselle. ja edellä monta aivan käsittämätöntä, kumminkin kultaleimoilla palkittua esitystä. hm.

jos joku tuomariston tai kuulijiston edustaja lukee tätä karvasta kitkeröitymistä, kommentteja vastaanotetaan mielihyvin!

(pitäisköhän lopettaa nämä hommat?)

kotiin ajaessani tuomariston puheenjohtaja ajoi perässäni melkein kotinurkilleni saakka mustalla isolla mersullaan ohipääsyä kiinni puskurissani kärkkyen. ai mistäkö tiedän? rekisterinumerosta: YL-10

lauluntekijä kävi eilen suorittamassa taiteellisen tohtorintutkinnon tasokokeen ja sai kuulemma ihan mukiinmenevät puoltavat lausunnot.

ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, 5-6 vuoden päästä tanssitaan lauluntekijän tohtorispolskaa.

tittelinkipeä en ole. haluan keskittyä. haluan perehtyä. haluan tajuta yhdestä asiasta kaiken.

olimme sherbornessa aivan uskomattoman hienon ja hajamielisen historioitsijapariskunnan kutsumana, jonka koti oli vuorattu kirjoilla ja täytetty antiikilla. kiitos katherine ja jeremy!



melko tipalle meni, etten jäänyt lontooseen vielä 10 päiväksi. heathrowlle päästyämme, koko päivän sherbornesta matkailtuamme, olimme hikisiä, nälkäisiä, kusihätäisiä ja väsyneitä ja tuumimme, että olisi viisautta tsekata itsemme ja kamamme koneeseen heti, niin voisimme sitten painua syömään. ja yritimmekin. mutta mun lentolippuni olikin päivätty vasta 15. päivälle!! per***!! joku hajamielinen brittiprofessori oli sen lipun mulle varannut. en siis itse. ja eikun help-deskille lippua vaihtamaan.

mutta lippu olikin spesöl-prais-ounli-foo-juu ja sitä ei saanut vaihtaa. ainoa keino päästä kotiin, oli siis joko odottaa vielä 10 päivää tai sitten ostaa uusi lippu.

ystävällinen help-deskin-täti lupasi hoitaa minulle lipun samaan koneeseen hintaan n. 800 monikansallista. vähän oli toppuuteltava, että jos vaikka sitten halvemmalla seuraavaan koneeseen? ja kas, viisi minuuttia myöhemmin lähtevän koneen lippu maksoi vain 400 e. ja sinne sitten lippua ostamaan. reilu täti ilmoitti voivansa vaihtaa lipun alkuperäiseen koneeseen, että pääsemme samalla koneella. kirjoitti selvitykseen, että "psgr" on hirmu raskaana ja "have to get to HEL".
loistavasti keksitty, takasihan muutos 5 minuutin aikaisemman kotiopääsyn!

lähdimme rahaa hankkimaan, lippua varten. mitään luottokorttejahan ei lauluntekijälle anneta, mutta onneksi on keksitty visa electron, jolla käteistä voi nostaa missä päin maailmaa hyvänsä. juoksin luukulta toiselle, pauliinakin, mutta kaikki heathrown pankkiautomaatit olivat kaatuneet. miten niin voi edes käydä!? virkailijat sanoivat, että koko päivän näin oli ollut. tätikin tiskillä alkoi jo hermostua, että lähtekää täältä, en mä sua suomeen saa ilman rahaa.

eikä oikein tiennyt, iteäkö vai nauraa.

nauroin. ja keksin sitten, että visa elektronilla voi ostaa kaikenlaista roinaa, miksi siis ei valuuttaa. valuuttakaupan setä ensin sanoi, etteivät kortit toimi. mutta aikansa korttiani hangattuaan, sen tiedot sujahtivat eetteriin ja sain kuin sainkin rahani!

ja pääsin kotiin. onneksi.

eli terveiset maasta, jossa koiranpito tulee kalliiksi.

koirat ommellaan siellä umpeen?