Lauluntekijän Lautatarha

eilen keikalla tampereella.

vaikuttaa olevan kaupungissa varsin vireä kansanmusiikkiskene, oikein yllätyin rahvaanmusiikin kerhon suuresta suosiosta. telakka suorastaan nitisi liitoksistaan, enkä edes kuvittele sen johtuvan vain itsestäni.

keikalla oli kivaa ja ihanaa; niikuin aina.
ja siitä suuri kiitos kuuluu pauliinalle,
joka tässä kuvassa näyttää sitten niin viisaalta, niin viisaalta:




ilman kanssamuusikoita en olisi yhtään mitään. tunnustan.

tulipa taas vedettyä vuosituhannen huonoimmat spiikit, mutta siitähän olemme kuuluisia.
ainoa hyvä johdanto taisi tulla encoreen, olen siitä jopa hieman ylpeä.
tämä kappale on hiteistämme se, joka eniten on soinut radiossa. mua on aina ihmetyttänyt, että miksi juuri tämä. mutta nyt olen alkanut ymmärtää syytä tämän kappaleen suosioon: se on lyhin biisimme.
joku setä yleisössä jopa naurahti.

muusikon aviomiehen paita julistaa. johtuisikohan henkilön omasta historiasta?:



suokaa anteeksi katkonainen järjenjuoksuni. vaakatasoon pääsin klo 2.30. toisaalta nahkavekkari herättää ajoissa.

(en ole elämässäni enne ikinä pitänyt sanaa nahkavekkari kovinkaan nokkelasti keksittynä. nyt pidän.)

taas suosikkiteemassani.

tänään aiheena äng-äänne, tuo julmettu kielimieleni painajainen.

äng:hän on äänne, joka esiintyy esimerkiksi sanassa kengät.
(vaikka karjalainen isoäitini kylläkin äänsi tämän sanan tyyliin kenkät, jossa k-kirjain oli vain hieman pehmennetty geehen päin. kiinnostavaa.)

minua kiusaa alati kirjoitusasu sanassa magneetti. jos suomen kielen kirjoitusasua noudatettaisiin, magneetti - äännettynä niin kuin se suomessa äännetään - pitäisi kirjoittaa suurin piirtein mangneetti. tässä siis paksunnettu kirjainpari olisi äng-äänne, kuten esimerkkisanassa kengät nykyisessä kirjoitusasussaan magneetti äännettäisiin oikeasti "mag-neetti".

verratkaapa vaikka sanojen manga tai mango ääntämiseen. siinä huomaa eron, jota tarkoitan.

kuka tajusi?

aamuna muutamena oli järjestynyt pientä hupia nurmoolaasille:



onkohan noussu hienhaju päähän ammattikoulun painisalissa.
(terveisiä vanhanpiian pojille

positiivisesta palautteesta intoutuneena kirjoittelen toisesta ääntämyskummallisuudesta.

jo ala-asteella opetettiin, että suomea äännetään niinkuin kirjoitetaan. mutta minä olen toista mieltä.

lempiteemani on hauista:

kalakeitto oli keitetty hauista

pena kasvatti salilla hauista

kummassakin esimerkkilauseessa sanan kirjoitusasu on tarkalleen sama, tarkoittaa eriä ja äännetään hieman eri tavalla. paino on jotenkin erilainen, eikö olekin?
lausu kumpikin lause rauhallisesti, useamman kerran, miettien koko ajan lauseen sisältöä ja merkitystä. mitäs nyt sanot?

hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala.

minua sitten korpee. taas.

kuulkaa nyt kaikki: suomen kielessä paino on sanan ensimmäisellä tavulla.

ottaa sitten päähän nimittäin tämä yleiseksi levinnyt simofrangenismi, jossa yhdyssanat äännetään siten, että paino sattuu jälkimmäisen sanan ensimmäiselle tavulle. tyyliin: pikaJUna, keittoKIRja, jopa aikakausLEHti.

tätä kuulee jo ihan arvostamieni toimittajien suupielistä pääsevän.

mutta vielä pahemmaksi on homman vienyt sinänsä kunnioitettavan radio helsingin nimeltä mainitsematon puheohjelmain toimittaja. hän, joka painottaa (varsinkin taivutettuja) sanoja aivan kestämättömällä tavalla: punakyNÄLlä, hittikappaLEIta, sinipuNAISta.

hänen puheessaan pahapainotus ei edes rajoitu yhdyssanoihin. suurin ällötys kuuluu: toin kaupasta tomaatTEja ja muita vihanNEKsia.

kun tuo mies on äänessä, painan äkkiä kanavanvaLITsijaa.

on taas se aika.

joutsenet jo lentelevät järvellä muuttopuuhia valmistellen ja valo asettuu vaakaan. tämä kaikki saa minut aina melankoliseksi.



ja vuosi vuodelta kevät saapuu nopeammin ja seuraava syys sitäkin pikemmin.

"laaja taidekokoelma" on saanut lisäystä.

taiteilija on sisareni käly, jos joku ymmärtää mitä se tarkoittaa.

ydinenergianuoret ovat mielenkiintoisella asialla.

meni oikeasti kelpo tovi ymmärtää, mistä tässä ihan oikeasti on kyse. meinasi nimittäin meikäläisen logiikka pettää.

tutustu mustaan listaan. tavanomaisista mustista listoista poiketen tälle listalle voi myös ilmoittautua.

mainitsin pari päivää sitten The Kirjeen.

vastaanotan ensi heinäkuusta alkaen valtion 1-vuotisen taiteilija-apurahan. siitä oli kyse.

ja juhlat ovat paikallaan. taas.

tytärlapsi sai tänään paitsi kasteen, myös nimen.
kukaan ei nimeä haukkunut ja isovanhemmatkin olivat jo ajatukseen tottuneet.
ja vanhemmat olivat haljeta ylpeydestä, muutenkin.

ja minä sitten pidän juhlista ja niiden järjestämisestä. ihanaa on ilahduttaa ihmisiä toistensa tapaamisella ja hyvällä kestityksellä, makso mitä makso!

ja paras hetki on se, kun voi itseensä ja juhliinsa tyytyväisenä nostaa illalla koipensa pöydälle ja juoda rauhassa ylitse jäänyttä kuohuviiniä ja lohkaista vielä yhden palan kakkua ja todeta, että olipa taas mukavaa.

ja toivoa sydämestään, että muillakin oli...

vastaanotin tänään The Kirjeen taiteen keskustoimikunnalta. siitä lisää tuonnempana.

mausoleumissa oli aamulla syksyn ensimmäinen the saalis.

kutsun mausoleumiksi keittiömme tiskikaappia, joka aina syksyn tullen muuttuu hiirten temmellyskentäksi, eikä siellä voi enää säilyttää roskasankoa saatikka sitten kompostiämpäriä. hiirukat kiipeävät jostain talon uumenista lämpimään putkea pitkin, eikä sitä oikein voi estää.

hiirten loukuttamisessa on se ongelma, että hiirulaisia ei haluaisi millään eliminoida, mutta jos sitä ei tee, koko kämppä muuttuu suureksi jättimausoleumiksi ennen kuin kevät koittaa, sillä hiirillä on tapana tuoda alati kasvavan perheensä mukanansa. ja se ei toimi.

inhottavaa on. varsinkin kun kuuntelee ensin rapinaa kaapissa, sitten vähän aikaa hiljaista, kun hiiri huomaa herkullisen juustonkappaleen ja sitten... vakuuttava rämps ja pomps ja sitten on taas hiljaista.

aaaarrrrgggh!

kotipiha

elokuvaohjaaja klaus härö on (uusimman imagen haastattelussa) käsittänyt jotain vähän väärin:

hah hah, joskus toivoisin olevani lauluntekijä. voisi istua kahvilassa, kirjoittaa muutaman rivin paprilapulle, mennä kotiin ja kokeilla, kuinka kappale toimii kitaralla soitettuna. elokuvaohjaajana sen sijaan vie vähintään kaksi vuotta ennen kuin voi ylipäänsä nähdä minkäänlaisia tuloksia

tämä oli saatava.

toivottavasti myllykonserni ei yllättäen ala uudistaa tätä pakkausta. en halua enää yhtään paolasuhosretroa, haluan aitoa tyylikkyyttä kuiva-ainekaappiini.

enhän edes pidä suklaasta erityisemmin!

hesarin kuukausliitteessä muusikko tumppi varonen sanoo jotain tärkeää, joka sekä naurattaa että nyökyttelyttää:

soitan kaikki instrumentit itse, mun huono soittotaitoni tulee hyvin esiin. mutta melodiat ratkaisevat!


(varonen tulee käsitelleeksi muitakin oleellisia teemoja. mm. muusikon hanttihommapakkoa.
varonen on opiskellut aikuisiällä lähihoitajaksi. joka siis ei ole hanttihomma, vaa valinta hanttihommien jälkeen.

näin munkin parinpäiväntakainen meemini saa uutta ulottuvuutta: jos sitä sittenkin opiskelisi vielä vaikka kätilöksi ja lähtisi guatemalaan katulapsia rokottamaan?)

muistan kuulleeni tämän ilmaisun jo ihan lapsena, kesämökkikuntani rautavaaraan laatuvaatehtimossa, t.ilvosen vaatekauppa-kukkakauppa-hautaustoimistossa, myyjä t.ilvosen suusta, sovitustilanteessa, äidilleni:

"siinä on hyvälaatuinen housu"

mikä hiton housu!?

ja vielä pahempaa: "saapunut uusi erä miesten aukollista välihousua"

monikko on vielä pahempi.
ja siitä muistuu mieleeni tapaus pohojammaalta 80-luvun lopusta, jolloin seinäjoella järjestettiin womad-festareita. ja ulkomaalainen, varsinkin afrikkalainen oli vielä ihme.

joku afrikkalaisorkesteri oli heittänyt sitten keikan naapurikunnassa. paikallislehdessä oli tapauksesta juttu. otsikkona oli: "neekeriä tyrväällä".

ihme muoto! enkä nyt puhu poliittisesti epäkorrektista sanavalinnasta.

niinpä pöydälläni on hyvin teroitettu saksi ja lähikaupassa on myytävänä uutta fiskarisin saksea. mutta koska meillä on kotona jo noita leikkuria, en osta niitä suurta määrtä.

pelastettu:

olen miettinyt viime aikoina sitä, miksi jotkut ammatit saavat mielessäni jotain erityistä hohdokkuutta.

en tarkoita nyt ammatteja, jotka ovat yleisesti ja tunnetusti arvostettuja ja tärkeitä, kuten vauvojen aivojakasvaimia leikkaava aivokirurgi, kehitysvammaisten opettaja tai presidentti. tarkoitan sellaisia, jotka minusta ovat ammatteja, joiden harjoittamiseen liittyy jotain elämää suurempaa glamouria tai jaloutta. voisin kuvailla niitä vaikka niin, että jos minulla olisi kaikki maailman lahjakkuudet ja voisin valita itselleni minkä tahansa ammatin, näkisin niistä kunkin mahdollisena kiinnostavimpana valintana. nimenomaan omasta näkökulmastani. minua eivät kiinnosta raha eikä valta valtana itsenään, huomaan.

nämä ovat minun hohtoammattejani (ei missään järjestyksessä):

*näyttelijä - ei kuuluisa vaan tulkki. esikokija. ruumiillisen työn tekijä.

*elokuvaohjaaja/teatteriohjaaja - edellisten esinäkijä. suurten kokonaisuuksien hallitsija.

*arkeologi - hän, joka johtaa kaivauksia aleksandriassa tai mynämäellä.

*kirjailija - lauseen kunigas. tekee työtä silloin, kun ajatus virtaa.

*kätilö - hän, joka näkee joka päivä elämän ihmeen.

*kapellimestari - hän, joka johtaa sinfoniaorkesterin 150:tä ammattisoittajaa. kuulee kaiken. huomaa kaiken. ja päättää.

*konservaattori - hän, joka restauroi micheangelon maalaukset vatikaanin pietarinkirkossa.

*koreografi - hän, joka näkee ja tuntee liikkeen.

ja samalla tulin keksineeksi meemin, jos olen ymmärtänyt sanan merkityksen oikein. ja olisi mukava kuulla mitä tähän sanovat vaikkapa tosikko, laura tai antti.