Lauluntekijän Lautatarha

vaikka laura kielsi ja vaikka vuodatus toimikin,
lauluntekijän lautatarha on muuttanut osoitteeseen

http://tarha.vuodatus.net/

tänne siis ei enää ilmesty uusia juttuja, mutta vanhat säilyvät.

tervetuloa uusille sivuille!

koska harkitsen siirtoa, olen tehnyt hieman pohjatöitä vuodatuksessa:

tarha.vuodatus.net

voisitteko ystävällisesti käydä katsomassa ja sitten äänestää, saanko siirtyä sinne? laura jo ehätti kieltämään, mutta entä muu väki?

... mitään sitä vastaan, jos siirrän tämän blogini lähitulevaisuudessa vuodatuksen palveltavaksi?

ajattelin ihan vakavissani osallistua yhteen käynnissä olevaan kuorosävellyskilpaan. mullahan on näistä jo kokemusta. ja menestystä.

kilvan säännöissä on pykälä, jossa sanotaan:

"Teos on sävellettävä kamarikuorolle, jossa on 24 laulajaa. Paikoittainen jakautuminen useampiin stemmoihin ja esim. klusterisoinnut ovat sallittuja"

yritin ihan vakavissani ottaa selvää järjestäjältä, mitä tuo sääntöpykälä mahtaa tarkoittaa. sain erittäin tylyn vastauksen: "et viitsisi halkoa hiuksia". ja "maalaisjärjen käyttö on säveltäjällekin sallittua".

häh?

olin pukenut kysymykseni virkeään asuun toteamalla, että ilmeisestikään tässä ei tarkoiteta, että teos olisi yli 24-ääninen, elleivät laulajat ole taitavia yläsävellaulajia. ja että tässä ei tarkoiteta myöskään sitä, että teos saa olla paikoitellen muutakin kuin unisonoa (yksiäänistä).

mutta tässä ei kylläkään yhtään valisteta siitä, mitä tuolla jakautumisella tarkoitetaan. normaalisti sekakuoro laulaa joko 4- tai 8-äänistä satsia, joka saattaa jakautua. mutta niillä on kylläkin säveltäjän näkökulmasta vissi ero. tätä siis yritin kysyä, mutta vastausta en ole vieläkään saanut.

ikävää on, jos joku säveltää vaikkapa 8 stemmaa hyödyntävän biisin ja vielä jakaa noita stemmoja sinne 24 ääneen asti ja sitten se on tuolla epämääräisellä pykälällä säännöstelty kilvasta ulos.

voi elämä.

loreal-konserni on tehnyt ostotarjouksen eettisesti kestävistä ratkaisuistaan tunnetusta body shopista ja tiettävästi ostotarjous on hyväksytty.

lorealin omistaa suurelta osin nestlé-konserni.

just joo. sinne meni.

jo edellisestä postauksestani kävi ilmi, että olen alkanut inhota shoppailemista. varsinkin vaatteiden hankkiminen on itsemurhahommaa.

kysyn vaan, miksi kaikkien vaatteiden - jos ei lasketa mukaan jotain "isojen tyttöjen" puolijoukkuetelttoja - koot toimivat siten, että XL on saman kokoinen kuin XS, leveydeltään, mutta pituutta on noin puoli metriä liikaa?

näin muuten ei ole ollut aina.
mulla on muinaisjäänteenä kaksi 90-luvun alussa muotivaatehtimosta ostettua perustrikoopaitaa, jotka ovat jääneet täysin käyttämättä niiden kummallisen värin (lue: vaalea lila ja vaalea harmaa) takia. kaikki muut vaatteet tuntuvat pienentyneen komerossani, mutta nämä kaksi M-kokoista sissiä pysyvät mulle yhä sopivina, vuodesta toiseen. sovitan niitä aina joskus, ihan vain vertailun vuoksi.
eikä näy napa.
samasta vaatehtimosta en nykyään saa mahtumaan varteni verhoksi juuri mitään.

ja sitten inhottaa se hiki päässä kaupasta kauppaan rahtautuminen, vaatteiden pukeminen ja riisuminen aina uudelleen ja uudelleen. ja kaikkien kamojen raahaaminen paikasta toideen. nykyään olenkin pyrkinyt menemään stokkalle, koska siellä on kaikki samassa talossa. vaan enpä mielelläni mene sinnekään, nimittäin siellä on joka nurkka täynnä hoikkia, kauniita, muovisia beibejä sovittelemassa vaatepuuruumiilleen niitä pieniä ja hintavia muotivaatteita. katkeraa tilitystä.

niin, paitsi niinkuin panun blogissa sanoin, olen löytänyt ratkaisun. se on, uskokaa tai älkää, mieluummin älkää, jumbon stokka. siellä on leveät, puhtaat, käytävät, eikä arkisin edes ruuhka-aikaan ole viittä asiakasta enempää. ja sinne uskaltaa tuulipukukansalainenkin mennä, myyjät ovat heti iloisia jos edes joku tulee.

miks joskus kaikki on niin v*un tahmeeta?

* sängystä ei haluaisi nousta, muttei haluaisi jäädä sinnekään koko päiväksi venymään. eikä ainakaan voi enää nukkua.

* rakas pavonini ruikkii mun kahvini ihan miten sattuu yli äyräiden, puruineen päivineen. kun ladakuski keittää, mitään ei purskahda minnekään, eikä kahvi ole turkkilaismallia. niinkuin mun kahvi. ei siis iloa siitäkään.

* jos tulee yksikin idea, se ei ole edes hyvä.

* kanssaihmiset on ihania ja kivoja, mutta millään ei niitäkään jaksais.

* ulkoasu kaipaisi kohennusta, kaikki vaatteet ovat talven aikana kulahtaneet tai jääneet pieniksi tai suuriksi. mutta shoppailemaankaan ei voi lähteä, kun se on niin ärsyttävää ja rahaa on siihen ihan liian vähän.

* töitä haluaisi tehdä, mutta kun ei huvita. eikä ole oikein mitä työstää, kun se ainoa idea on niin tylsä.

* kotona on kauhea sotku. tietty asia paranisi huomattavasti, jos raivais tämän kaaoksen. mutta kun ei vain raivaa.

* telkkarista tulee pelkkää hoonpeetä. paitsi ensi sunnuntaina, jolloin taikalaatikossa vilahdan minäkin, iltayhdeksän jälkeen. sekin on toisaalta pahasta: noinko pahan näköinen mä olinkin silloin ja kauheeta p*aa sitä tehtiinkin...

olen viikonlopun ajan sulatellut perjantaini satoa.
olen miettinyt tätä pääni puhkinaiseksi, en keksi mistä tässä on kyse.

vaikka minut oli kutsuttu perjantaina paljon kivempaankin tilaisuuteen, blogisisarien ja -veljien tykö, menin itä-uudenmaan kulttuurivaikuttajafoorumiin solmimaan suhteita muihin paikallisiin artisteihin.

illan seminaarin anti kiteytyy nyt mielessäni siihen, mitä suurin osa paikalle raahautuneista tuntui kannattavan. siihen, että taiteilijalla on oltava tuote ja asiakas, taiteilijan on oltava yrittäjä.

tämä saa minut kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja. niitä, jolloin taiteilija toteutti näkemystään ja maallikot ihailivat - ja ostivat.

siis nykyään kaikki se, mitä teen, on tehtävä asiakkaalle. jollekulle, joka jo tietää odottaa, mitä saa. tai haluaa ja saa.
jos siis näin on, suljemme pois ihmiseltä riemun siitä, että kuulee tai näkee jotain uutta ja ihmeellistä, mitä ei ikinä ole edes keksinyt toivoa. tai osannut itse omalla mielikuvituksellaan keksiä.

mihin tarvitaan taiteilijaa?

olen saanut kunnian esiintyä parissa historiallisesti merkittävässä tilaisuudessa ensi viikolla. täällä ja täällä.

olen kiitollinen ja mykistynyt tästä yllättävästä juhlallisuudesta ja arvokkuudesta, joka edustamiani taidemuotoja on näin kohdannut.

väitin täällä aiemmin, etten ole ikinä fanittanut ketään.

ja nyt on tunnustettava, että valehtelin. mutta en tahallani; en vain muistanut.

kävin eilen kuuntelemassa kuinka nuoruuteni sankari rokkaa. yhä. ensimmäistä kertaa näin hänet keikalla livenä, ihme kyllä.

19-vuotias minäni - niinkuin tosikko asian ilmaisisi - ei kyllä antaisi tätä ikinä anteeksi, mutta lähdin kesken keikan. vikaa ei ollut esiintyjissä eikä varsinkaan liisa akimofissa, joka näytti närhet poppailevalle nuorisollle.

en lähtenyt mistään muusta syystä kuin siksi, että halusin lämmittää palelevia jalkojani oman peiton alla, lemmen lämmössä.

ainoastaan harmittaa se, että lähdin ennen kuin sain tietää, soitettiinko ehdoton suosikkibiisini kalpea-jim.

rakas pavonini toimii jälleen.

meillä juotiin viikkokaupalla perinteistä pannukahvia, mutta se alkoi jo maistua vähän jarruöljyltä. noin pidemmän päälle.


(huomaa, miten kuvassa näkyy piilotetusti se, kuinka usein pannukahvi kuohahtaa hellalle. mikä on ärsyttävää, sotkuista ja meillähän ei siivota.)




ymmärsin sitten soittaa la pavonin huoltoon ja sieltä ystävällinen mieshenkilö kertoi, että armaassani on luultavasti lauennut ylikuumenemissuoja päälle. sen saisi poistettua avaamalla kannen ja painamalla näpykkää.

ja näin tehtiin. kauhea kärvistely ja kahvintuska ihan vaan turhan takia. asian korjaaminen kesti noin minuutin, tuska viikkoja.