Tietdättehän sellaisen jakson elämässä, kun kotona ei ehdi kuin nukkua ja yskäistä? Ehkä hädin tuskin vaihtaa vaatteet, mutta ei pestä niitä? Sillä aikaa kun on poissa, kämppä (tässä vaiheessa kotia ei ehdi edes kutsua kodiksi, sen funktio on kämppääminen, huom. saivartelijat: ei cämppääminen) alkaa elää omaa elämäänsä: banaanikärpäsinvaasio alkaa välittömästi ja nuo pirulaiset valtaavat kaiken syötäväksi kelpaavan ja kelpaamattoman; roskikset tulvivat yli, vaikka kukaan ei ole edes roskia tekemässä; vaatteet kulkeutuvat poissaolon aikana kaapeista ja pyykkikoreista keskilattialle. Erityisesti sukat.
Mutta tämä on kaiken huippu!:
Ketsuppiahan KUULUU syödä kiireisenä aikana kaiken kanssa, sillä kaikki se, mitä kotona syötävänä säilyttää, maistuu samalta (yleensä näkkileivältä ja nuudelilta) ja saman maku KUULUU yrittää peittää ketsupilla. Lisäksi ketsuppipulloa KUULUU säilyttää nokallaan seisten, ettei tarvitse odotella sitä ketsuppia sieltä tulevaksi.
Eilen söin normaalisti tuota ihanaa punaista elämän eliksiiriä ja makaroonia, koska muuta ei sattunut olemaan. Aamulla noustessani ketsuppipullo oli muuttunut suunnilleen jalkapallon kokoiseksi (ks. kuva: huomaa pullistunut muoto) palloksi, ketsuppi oli pursunnut pöydälle ja kaiken huipuksi, kun aloin siivota, pullo vakuuttavasti sihahtaen ruiskautti mahlansa naamalleni. Lisäksi tomaattihillo haiskahti epäilyttävästi siltä, että sillä olisi juottanut koko kansanmusiikkiosaston tukevaan känniin.
Ettäs kehtaa, tomaatti kiusata ihmistä!?
